Minä
kirjoitan sinulle vielä kerran kaukaisuuden takaa,
savulla
tuuleen, halki tyhjän ja sanattoman
tavaksi
piintyneen äärettömyyden,
käheällä,
pienellä äänellä kirjoitan;
-minä
rakastan sinua,
minä
rakastan silti ja kuitenkin.
Minä
rakastan kun murisetkin
ja
selkääsikin vain.
Minä
menin maailmalle
tapasin
muita parempia,
kirkkaampia,
suorempia,
oikeampia.
Tapasin
niitä jotka olivat
sinua
kauniimpia
ja
minulle kannustavampia,
hienotunteisiakin.
Rohkeina
vaaroja uhmaten
valmiita
kantamaan minut
yli
vuoren ja meren
ja
minä koitin kiinnittää katseeni heidän korkeuksiinsa
tosissani
luoda ihastuksen kasvoilleni
mutta
sydämeni ei suostunut seuraamaan
sillä
eivät he puhuneet henkeni kieltä,
minun
sydämeni oli jäänyt sinuun
ja
minä ajattelin vain sinua
ja
vaikka heidän vaatteensa olivat kultaa
ja
hiuksissansa hyvä tuoksu
niin
kävivät heidän kasvonsa utuisiksi
ja
sinun kasvosi piirtyivät kirkkaana kaiken pohjalle
sillä
minä ajattelin vain sinua.
Minä
tulin surulliseksi
ja
vetäydyin pois.
Turha
olisi ollut minun jäädä heidän loistonsa sekaan
ja
niin minä pakkasin kuvasi reppuun,
kaikki
palaseni keräsin mitä huolellisimmin
ja
pistin ne pieniin pusseihin,
suljettaviin
ja vesitiiviisiin
muistoni
laitoin päällimäisiksi.
Vaelsin
hiljaiseen paikkaan,
tähän
äärettömyyteen
jossa
valmistauduin viettämään elämäni yksin.
Joskus
tähtikirkkaina öinä niinkuin tämä
minut
valtaa selittämätön kaipuu,
silloin
sytytän nuotion ja
lähetän
savumerkkejäni sinun maillesi
saadakseni
yhteyden sydämeeni,
vaikka
sinä luuletkin niitä illan usvaksi etkä osaa niitä lukea.
Muutoin
minä olen onnellinen
ja
silloinkin tähän tyytynyt.
