Haamu-Hillevin lapsi

Ei ole helppoa olla haamu-hillevin lapsi.

Kun se huuhailee ja haahuilee ja sumuissansa luuhailee.

Ulvoo kuuta ja vaipuu suohon ja kiintyy tuohon ja niin,

ei ole helppoa olla haamu-hillevin lapsi.

Ymmällinen

Kröhöm kröhöm höm

Etenen väistäen

ymmärrä mitään en

siispä vaikenen.

Sieluni musta on

otsani onneton

virteni levoton

Kröhöm.

Tahtoisin tavoittaa taivaalta tuulen,

tahtoisin että taas laulua kuulen,

vaan pelko jäykisti valkoisen huulen

ja hiljensi sydämen.

Ja silti huomiseen matkalla mieleni on,

vaikka se vielä on tuntematon

ja kohtalon hallinta mahdoton,

on elämä arvaamaton.

Naapurin Terttu

Olin aina ajatellut siitä naapurin tertusta

että oli vähän niinkuin sieni,

syntynyt syksyn sateilla

eikä maistunut miltään.

Ja hällä juuri oli sisällä

suuri rakkaus ja pettymys

ja suru ja minä säpsähdin kovin

kun sen huomasin kerran.

Kun äiti ei voi olla isä

Olet maailmani pumpulitukka!

Minä kaikkesi tuiki tarpeellinen.

Turva ja välttämätön,

niinkuin suuret karvaiset kädet

yli vaarojen kantavat.

Mutta minun käteni ovat niin

kovin pienet ja kaljut,

riittämättömyyteni rannaton.

Minä osaan vain puhaltaa haavoihin

ja pyyhkiä kyyneleitä.

Hyvää äitienpäivää sinulle joka olet äiti, henkinen tai fyysinen, ehkä molempia. Mitä oletkin se kuitenkin riittää, koska olet ainutlaatuinen omalla paikallasi.

Kiitos kun luette.

Blogia on katseltu jo yli tuhat kertaa (+omat katseluni, joita varmaan toinen mokoma). Tiedän että samat ihmiset ovat palaneet tänne uudestaan ja uudestaan lukemaan runojani ja kiitän teitä siitä!
Voisin kirjoittaa tätä vain itsekseni, olen kuitenkin tullut ulos laatikostani siinä toivossa että myös muut saisivat tuntea ja oivaltaa näiden runojen äärellä, jos olen siinä hetkittäin onnistunut on se voitto sinänsä ja avoimuus on kannattanut.

Voit tämän postauksen kommentteihin jättää jonkin tunnelman blogista tai kertoa suosikki runosi ja jos tunnet jonkun joka myös viihtyisi täällä kutsu hänet mukaan!

Unohdettu kesyttäjä

Kaiken kansan katsellessa

kesytän villiä koiraa,

metsän lintua

tai arkaa, väistävää.

He seuraavat mitä tapahtuu,

he nauravat mahdanko mitään,

he ylimieliset, kärsimättömät,

he sanovat ettei maailmassa mikään muutu,

villi on villi

vapaa on vapaa

mahdoton on mahdoton

se joka ei tahdo luoksesi tänään tulla

ei huomenna muuta mieltänsä.

Minä itkusilmä en usko.

He kyllästyvät pois

ennenkuin lehtikään ehtii värähtää

saatika kääntyä.

vai onkohan heitä ensinkään?

Onko vain minun häpeäni jonka

ilkkuvan katseen tunnen tuijottaessani

loittonevaa selkää

ja pysyessäni itse ikuisesti paikallani

samana,

ikihonkana,

kanervanvarpuna,

muuttumattomana.

Sillä minä olen itsepäinen.

Kauranjyvät huojumatta avonaisella kämmenellä

vaikka laululintuni olisi jo aikaa lentänyt pajumetsän piiloon

eikä niitä kaipaisi,

eikä minua muistaisi

niin minä olen täällä,

jääräpäinen minä olen.

Sillä ensiviikolla voi hän muuttaa mielensä

tai ensivuona tai vuona kaksituhattaviisikymmentäkaksi

ja mitä hän minusta ajattelisi jos silloin olisin väistynyt tai 
laittanut käteni nyrkkiin,

väistynyt tuosta vaan,

kevytmieli

tuuliviiri

häilyvä.