Savukirjaimin

Minä kirjoitan sinulle vielä kerran kaukaisuuden takaa,

savulla tuuleen, halki tyhjän ja sanattoman

tavaksi piintyneen äärettömyyden,

käheällä, pienellä äänellä kirjoitan;

-minä rakastan sinua,

minä rakastan silti ja kuitenkin.

Minä rakastan kun murisetkin

ja selkääsikin vain.

Minä menin maailmalle

tapasin muita parempia,

kirkkaampia, suorempia,

oikeampia.

Tapasin niitä jotka olivat

sinua kauniimpia

ja minulle kannustavampia,

hienotunteisiakin.

Rohkeina vaaroja uhmaten

valmiita kantamaan minut

yli vuoren ja meren

ja minä koitin kiinnittää katseeni heidän korkeuksiinsa

tosissani luoda ihastuksen kasvoilleni

mutta sydämeni ei suostunut seuraamaan

sillä eivät he puhuneet henkeni kieltä,

minun sydämeni oli jäänyt sinuun

ja minä ajattelin vain sinua

ja vaikka heidän vaatteensa olivat kultaa

ja hiuksissansa hyvä tuoksu

niin kävivät heidän kasvonsa utuisiksi

ja sinun kasvosi piirtyivät kirkkaana kaiken pohjalle

sillä minä ajattelin vain sinua.

Minä tulin surulliseksi

ja vetäydyin pois.

Turha olisi ollut minun jäädä heidän loistonsa sekaan

ja niin minä pakkasin kuvasi reppuun,

kaikki palaseni keräsin mitä huolellisimmin

ja pistin ne pieniin pusseihin,

suljettaviin ja vesitiiviisiin

muistoni laitoin päällimäisiksi.

Vaelsin hiljaiseen paikkaan,

tähän äärettömyyteen

jossa valmistauduin viettämään elämäni yksin.

Joskus tähtikirkkaina öinä niinkuin tämä

minut valtaa selittämätön kaipuu,

silloin sytytän nuotion ja

lähetän savumerkkejäni sinun maillesi

saadakseni yhteyden sydämeeni,

vaikka sinä luuletkin niitä illan usvaksi etkä osaa niitä lukea.

Muutoin minä olen onnellinen

ja silloinkin tähän tyytynyt.