Lähdin
kulkemaan sisimpään salaisimpaan hiekkamaahan,
niinkuin
kovalle kallioiselle saarelle lähdin,
sinne
jonne rantautuminen on mahdoton
ja
kippari käy hämmennyksen valtaan
vaikka
näkisi rantojakin vain.
Hengitän,
hengitän, hengitän.
On
ollut tapana hyppiä kallioilta,
on
ollut tapana uskaltaa.
On
ollut tapana hyppiä rotkon reunalta,
levittää
siipensä ja antaa mennä
jotta
siitä vahvistuisi,
jotta
ilma päällään kantaisi.
Ja
sitten keräillä
itseään
asfaltista on ollut tapana,
pieninä
paloina keräillä,
ihan
hiljaa, pikkuhiljaa.
Muistaa
että on maanlapsi,
ei
siipiä, ei liitoa sinisessä,
jalkoja
on, särkeviä lihaksia.
On
ollut tapana unohtaa,
tämänkin
kerran,
noin
tuhannen kerran
ja
ensikin kerran, väitän.
Maalata
sielussa kultaiset siivet
sulkea
silmät
ja
levittää harhansa tuuleen,
totena
tuon onnellisen hetken.
Jahas,
kalliosaarten lapset,
jatketaan
maanantaihin
ja
siitä taasen maanantaihin.
Eväsreppu,
puhdaspeppu, kahvitauko,
muista
aina kirmata portin pieleen
ja
poimia keltaisin kukka.
Muista
aina pitää sydämestä huolta,
ei
siitä erota mikä on haava ja missä jo arpi ja mitä se joskus oli,
mutta
hellästi pidä huolta olkoonpa millainen oli.