Juurimatkalla

Lähdin kulkemaan sisimpään salaisimpaan hiekkamaahan,

niinkuin kovalle kallioiselle saarelle lähdin,

sinne jonne rantautuminen on mahdoton

ja kippari käy hämmennyksen valtaan

vaikka näkisi rantojakin vain.

Hengitän, hengitän, hengitän.

On ollut tapana hyppiä kallioilta,

on ollut tapana uskaltaa.

On ollut tapana hyppiä rotkon reunalta,

levittää siipensä ja antaa mennä

jotta siitä vahvistuisi,

jotta ilma päällään kantaisi.

Ja sitten keräillä

itseään asfaltista on ollut tapana,

pieninä paloina keräillä,

ihan hiljaa, pikkuhiljaa.

Muistaa että on maanlapsi,

ei siipiä, ei liitoa sinisessä,

jalkoja on, särkeviä lihaksia.

On ollut tapana unohtaa,

tämänkin kerran,

noin tuhannen kerran

ja ensikin kerran, väitän.

Maalata sielussa kultaiset siivet

sulkea silmät

ja levittää harhansa tuuleen,

totena tuon onnellisen hetken.

Jahas, kalliosaarten lapset,

jatketaan maanantaihin

ja siitä taasen maanantaihin.

Eväsreppu, puhdaspeppu, kahvitauko,

muista aina kirmata portin pieleen

ja poimia keltaisin kukka.

Muista aina pitää sydämestä huolta,

ei siitä erota mikä on haava ja missä jo arpi ja mitä se joskus oli,

mutta hellästi pidä huolta olkoonpa millainen oli.