Unohdettu kesyttäjä

Kaiken kansan katsellessa

kesytän villiä koiraa,

metsän lintua

tai arkaa, väistävää.

He seuraavat mitä tapahtuu,

he nauravat mahdanko mitään,

he ylimieliset, kärsimättömät,

he sanovat ettei maailmassa mikään muutu,

villi on villi

vapaa on vapaa

mahdoton on mahdoton

se joka ei tahdo luoksesi tänään tulla

ei huomenna muuta mieltänsä.

Minä itkusilmä en usko.

He kyllästyvät pois

ennenkuin lehtikään ehtii värähtää

saatika kääntyä.

vai onkohan heitä ensinkään?

Onko vain minun häpeäni jonka

ilkkuvan katseen tunnen tuijottaessani

loittonevaa selkää

ja pysyessäni itse ikuisesti paikallani

samana,

ikihonkana,

kanervanvarpuna,

muuttumattomana.

Sillä minä olen itsepäinen.

Kauranjyvät huojumatta avonaisella kämmenellä

vaikka laululintuni olisi jo aikaa lentänyt pajumetsän piiloon

eikä niitä kaipaisi,

eikä minua muistaisi

niin minä olen täällä,

jääräpäinen minä olen.

Sillä ensiviikolla voi hän muuttaa mielensä

tai ensivuona tai vuona kaksituhattaviisikymmentäkaksi

ja mitä hän minusta ajattelisi jos silloin olisin väistynyt tai 
laittanut käteni nyrkkiin,

väistynyt tuosta vaan,

kevytmieli

tuuliviiri

häilyvä.